keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Anu Ojala: Pommi

Anu Ojala: Pommi. Otava, 2014.

Vuosi jatkuu nuortenkirjallisuuden parissa. Anu Ojalan pommia kuvataan takakannessa "ajankohtaiseksi ekotrilleriksi". Päähenkilö Mia kirjoittaa lukion eläinaiheista blogia ja tykkää varsinkin koirista. Blogin ja muutamien muiden sattumusten myötä Mia herää ajattelemaan eläinten oikeuksia laajemminkin ja onkin pian jo salakuvaamassa teurastamolla eläinten epäasiallista kohtelua.

Suhtautumiseni kirjaan oli aika ristiriitainen. Ensimmäisen sadan sivun ajan harkitsin vakavasti kirjan kesken jättämistä, vaikka se nopea- ja helppolukuinen olikin. Päähenkilö oli rasittavan naiivi ja jotenkin epäuskottava, ja ihmissuhteet huonolla tavalla nuortenkirjamaisia.

Olen kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että joku koukku piti minut kuitenkin kirjan parissa, sillä se parani jatkuvasti loppua kohden ja osoittautui ihan kelpo kirjaksi. Suurinpiirtein puolessa välissä kirjaa tapahtui juonenkäänne, joka muutti tapahtumat ja kuvauksen huomattavasti kiinnostavammaksi. Lukija saa myös melkoisen vyörytyksen asiaa eläintein kohtelusta. Sanomallisuus on sekä kirjan vahvuus että heikkous: paikoitellen mielestäni ollaan vaarassa sortua saarnaavuuden puolelle. Kirja kuitenkin koukutti hyvin mukaansa, ja vauhtiin päästyäni en malttanut enää laskea sitä käsistäni.


sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Nadja Sumanen: Rambo

Hei hei. Pitkä aika siitä, kun viimeksi tänne on tullut varsinaisesti jotain kirjoitettua. Lukemieni kirjojen listoja olen päivitellyt, mutta kirjoista ei ole tuntunut olevan mitään sanottavaa. Pari julkaisematonta luonnostekstiä olen saanut alkuun, mutta en valmiiksi. 

Vuoden alkaessa olen selaillut kiinnostuneena taas erilaisia lukuhaasteita. Haasteissa tykkään muun muassa siitä, että ne ohjaavat sellaisen kirjallisuuden pariin, johon ei muuten tulisi tarttuneeksi. Esimerkiksi Helmet-lukuhaaste 2016 näytti hauskalta. 

Tänä vuonna on tähän mennessä tullut luettua yksi kirja, Nadja Sumasen Rambo. Se olikin ilahduttava tuttavuus nuortenkirjamaailmassa, vähän kuin uuden sukupolven Häräntappoase. Rambo on 15-vuotias poika, jolla on ADHD ja vähän muitakin juttuja pielessä elämässä. Kesälomalla hän päätyy äidin poikaystävän vanhempien mökille. Maalaiselämä ja välittävät aikuiset saavat aikaa muutoksen. Ja tyttökin on mukana kuvioissa. 

Rambo käsittelee rankkojakin aiheita pysyen kuitenkin nuortenkirjalle sopivan valoisana ja välttäen turhan siirappimaisuuden. Aikuislukijakin tempautuu hyvin kirjoitettuun kirjaan mukaan. Muillakin henkilöhahmoilla kuin Rambolla on omat vajavaisuuteensa, ja olematta moralistinen tai saarnaavaa, kirja on silti hyvin sanomallinen: kukaan ei ole täydellinen, mutta yhdessä me pärjäämme paremmin. Suositeltava nuortenkirja kelle vaan!

maanantai 21. syyskuuta 2015

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

Helenan maailma on täydellinen: on kaunis ja persoonallinen koti, rakastava aviomies Hannu, kaksi täydellistä lasta, tytär Unna ja Helenan lempilapsi Ohto. Helena vaikuttaa itsekin kaikinpuolin täydelliseltä: hän suhtautuu elämään lempästi, haaveillen sopivasti mutta nauttien kuitenkin joka hetkestä. Pari sivua luettuaan lukija aavistaa jo pahaa. Täydellisen elämän taakse on pakko kätkeytyä jotain, idyllin täytyy rikkoutua jollakin kammottavalla tavalla, eihän tätä tarinaa muuten kerrottaisi.

Aluksi idylli tuntuu kuitenkin vain voimistuvan: aikuistuttuaan Ohto tuo kotiin Pauliinan, joka hurmaa pian tulevat appivanhempansa. Pauliinan menneisyys on kuitenkin hieman hämärä, ja täydellisen kodin idylli alkaa pian rikkoutua.

Alasalmi kasvattaa jännitystä varsin taidokkaasti. Erikoisinta oli huomata, miten pelottavalta tuntui täydellisyyden kuvaus. Se vakuutti siitä, että jotain täytyy olla pielessä, jokin täällä taustalla haiskahtaa. Teksti oli sujuvaa ja juoni kiinnostava, vaikka henkilöhahmot eivät lopulta heränneetkään aivan täysin eloon. Unnan hahmo oli kummallisen irrallinen, tarinaan liittymätön ja Ohto olisi keskeisenä hahmona kaivannut mielestäni hieman lisää syvyyttä. Helenan ja Pauliinan välinen jännite on kuitenkin herkullinen ja tarinan kantava juonne. Ja loppu on kyllä mielestäni melkoisen hyytävä.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen. Gummerus, 2006.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä. WSOY, 1996

En osaa kirjoittaa runoista.
Näistä pidin.
Sanoista jotka silittivät
elämää
rakkautta
suruja
kuolemaa.


maanantai 14. syyskuuta 2015

Rosa Liksom: Kreisland

Rosa Liksom: Kreisland. WSOY, 1996. 

Heippa vaan. Täällä yksi laiska lukija ja vielä laiskempi bloggaaja. Yhden kirjan sain eilen loppuun, ja ajattelin että voisi kirjoittaakin jotain pitkästä aikaa. Mitään syvällistä analyysia ei kyllä nytkään ole luvassa, vaikka kirja ehkä sen ansaitsisikin.

Aloitin Rosa Liksomin Kreislandia jo joskus kesällä, lukiessa vierähti useampi kuukausi. Olen lukenut tämän joskus yli kymmenen vuotta sitten aikaisemminkin. Uusintalukuun teos pääsi, koska se oli lukupiirissämme luettavana. Ja pakko myöntää, etten olisi jaksanut kirjaa lukea loppuun ilman tätä kevyttä pakkoa.

Pidän Rosa Liksomista. Paljonkin. Rosa Liksomin lyhytproosa on mielestäni nerokasta. Ja Kreisland on myös toki hyvä kirja, nerokaskin omalla tavallaan, mutta en vaan yhtään nauti sen lukemisesta. Koko ajan oli tunne, että luen kirjallisuuden tenttiin yliopistolla ja olen liian tyhmä ymmärtääkseni teoksen kaikkia postmoderneja hienouksia.

Kreisland on kirja, joka on täynnä hienoja oivalluksia ja hyvin kirjoitettuja kohtia, mutta en vain jaksaisi lukea tätä yli 300 sivua. Yksittäiset kohdat ovat älyttömän hyviä: Liksom tavoittaa hienosti eri kertojiensa "äänen", on absurdeja käänteitä, villiä historiantulkintaa ja hulvatonta intertekstuaalisuutta. Mutta silti, jostain syystä sain pakottaa itseni lukemaan kirjaa.

Tiivistettynä: erinomainen teos, jota en tykkää lukea.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Jennifer Eagan: Aika suuri hämäys

Jennifer Eagan: Aika suuri hämäys. Tammi, 2012. 
Englanninkielinen alkuteos: A Visit From The Goon Squad, 2010.
Suomentanut Heikki Karjalainen

Tämä kirja osui käteeni joskus kirjakaupan pokkariosastolla. Muistelin lukeneeni kiittäviä arvioita ja tartuin kirjaan. Vaikka aloitin kirjaa heti sen ostettuani ja ensimmäinen luku vaikutti lupaavalta, se unohtui muutamaksi kuukaudeksi yleisen lukemattomuuteni ja muiden kesken olevien kirjojen joukkoon. Nyt pokkari lähti kevyenä mukaan viikonloppureissun luettavaksi, ja sen lopetettuani olo on hieman ristiriitainen. Tykkäsin ja en.

Kiitän: 
- Sujuvaa ja soljuvaa tekstiä, jota oli mukava lukea. Kirja tuli luettua reilussa päivässä. 
- Rakennetta: kirja koostuu oikeastaan useista lyhyistä toisiinsa liittyvistä tarinoista. Tällaisesta rakenteesta yleensä tykkään, mutta...

En tykännyt: 
- Liika on liikaa. Aika suuri hämäys tuntuu sortuvan omaan näppäryyteensä. Sen lisäksi, että joka luku on kerrottu eri ihmisen näkökulmasta, myös kronologisesti hypitään ajasta toiseen ja käytetään kaikkia mahdollisia kertojaratkaisuja (minäkertoja, ulkopuolinen kertoja, sinä-kertoja, power pointilla kirjoitettu luku...)
- Tulevaisuuteen sijoittuvat luvut tuntuivat jotenkin hölmöiltä, irrallisilta. Yhtäkkiä kirjan lopussa hypätään tulevaisuusvisiointiin. 
- Henkilöt jäävät kiinnostavuusdestaan huolimatta jotenkin irrallisiksi. Kehenkään ei ehdi oikein kiinnittyä. 
- Kirja oli jotenkin masentava.

Loppuarvio: 
Annoin Goodreadsissa kirjalle kolme tähteä viidestä. Siinä oli paljon hyvää ja se oli ihan kiva lukea, mutta se ei kuitenkaan saanut minua innostumaan valtavasti. 

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Hei taas pitkästä aikaa. Ensin hieman haastekuulumisia. Teemakuukaudet ei oikein ole sujunut. En ole ylipäätään lukenut paljon mitään enkä varsinkaan valitsemieni teemojen mukaan. Helmikuussa sentään luin pari matkakirjaa, mutta sen jälkeen teemat ovat unohtuneet. Taidan hylätä teemakuukaudet tältä vuodelta ja lukea vaan ihan mitä huvittaa.

Tämän vuoden lukemisia on vähyyden lisäksi leimannut se, että ne harvat kirjat, joita olen lukenut, ovat olleet tietokirjoja tai muuten nonfiktiota, kuten matkakertomuksia. Vuoden ensimmäiset kaunokirjat tuli luettua nyt huhtikuussa.

Sain viimein loppuun uudenvuodenpäivänä aloittamani Viimeisen miehen (Aravind Adiga). Hassua kyllä, vaikka luin kirjaa superhitaasti, se ei silti tuntunut tylsältä tai siltä, että tipahtaisin juonesta pois. Aina kun kirjan kannet avasin, olin hetkessä Intiassa, Mumbain ihmisvilinässä, Vishram-taloyhtiön värikkään asukasjoukon luona.

Viimeinen mies sijoittuu Mumbaihin, slummin lähelle, niin sanotulle kasvualueelle. Vishram-taloyhtiö on vanha ja vähän ränsistynyt, ja sen asukkaat ovat erilaisuudestaan huolimatta hitsautuneet melko toimivaksi yhteisöksi. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun rakennuttaja tekee tarjouksen asunnoista. Hän haluaa purkaa talon ja rakennuttaa tilalle uuden hienostorakennuksen. Asukkaille on luvassa sievoinen summa rahaa, mutta kaupan ehtona on se, että kaikki myyvät asuntonsa. Kun kaikki eivät olekaan tähän halukkaita, asukkaat alkavat kääntyä toisiaan vastaan ja ihmisluonnon kurjimmat puolet nousevat esiin.

Viimeinen mies on erinomainen kirja. Se kuvaa elävästi Intiaa, sen monia uskontoja ja kulttuureja, kasvavaa suurkaupunkia. Se on myös erinomainen kuvaus ihmisluonnosta: Mikä saa ihmiset pyörtämään periaatteensa, tekemään tekoja, joita olisi pitänyt aiemmin halveksittavana? Ja kuinka ihminen perustelee itselleen oikeastaan olevansa kuitenkin hyvä ja kunniallinen ihminen. Yhteisön dynamiikka on kuvattu kirjassa hienosti.


Aravind Adiga: Viimeinen mies. Avain, 2011.
Englanninkielinen alkuteos: Last Man in Tower
Suomentanut Heikki Karjalainen